Omakuvan ydinryhmä vuonna 1974.
Vasemmalta Heimo Riihimäki, Kari Ilmonen,
Timo Hautamäki ja Hannu Pirttimaa.

Esihistoria 1971-75

Aluksi on aivan pakko harrastaa muistojen arkeologiaa ja porautua lukuisten vuosirenkaiden lävitse kohti sellaista historiallista ydintä, jolla oli vaikutusta St. Petersaari -yhtyeen syntyyn ja musiikkiin.

Nimittäin vuosien 1970-luvun alun putkiradioiden, puulaatikoiden ja luistinsuojien (rumpukepit) ryskeestä kasvoi vähitellen Timo Hautamäen (kitara ja laulu), Hannu Pirttimaan (basso) ja Kari Ilmosen (rummut ja laulu) teinienergialla bändi nimeltä Omakuva, joka sai aika pian lisäväriä Heimo Riihimäestä (huilu, laulu ja kitara).

Kun lopulta oikeat vahvistimet ja rummut vonkuivat ja paukkuivat treenikämpässä, bändin repertuaariin kuuluivat mm. Ten Years After, Cream, Johnny Winter ja Riihimäen mukaan tultua mm. Jethro Tull ja Tasavallan Presidentti. Omia biisejä syntyi myös, varsinkin Ilmosen ja Riihimäen toimesta.

Omakuvan tyyliprofiili oli kaksijakoinen, joskin raja oli välillä hyvinkin häilyvä: yhtäältä svengaavaa perusrockia – toisaalta kunnianhimoiseksi tarkoitettua progea. Näiden genreiden muotokieltä luovimalla Omakuva esiintyi ympäri Pohjanmaata. Vuonna 1973 Omakuva voitti bändien SM-kisojen Vaasan läänin osakilpailun ja pääsi finaaliin Helsingin Kulttuuritalolle. Siellä kuitenkin Pietarsaaren poikien lahkeet tutisivat kovatasoisten muusikkojen seurassa: mestareiksi ylsivät kirkkaasti Vanha Isäntä ja Finnforest!

Omakuva ei kuitenkaan luovuttanut, vaan osallistui jo seuraavana vuonna SM-kisojen aluekilpailuun sijoittuen toiseksi. Finaalipaikan ja lopulta koko bändimestaruuden nappasi kotikaupungin progeyhtye Fantasia, joka julkaisi vuonna 1975 pitkäsoiton, jonka kolme kappaletta nuori Ilmonen sanoitti. Myös Omakuva tarjosi omaa musiikkiaan levy-yhtiölle, mutta harras levytystoive ei toteutunut. Omakuvan nelimiehinen ydinryhmä hajosi vuonna 1975. Loppumetreillä yhtyeessä soittivat myös kotikaupungin muusikot Kenneth Wargh (kitara) ja Thomas Lindström (rummut).

Alkumuoto 1978-1979

Omakuvan hajoamisen jälkeen miehet kulkeutuivat omille tahoilleen: opiskelemaan, asevelvollisuutta suorittamaan, merille ja milloin minnekin. Kullakin miehellä kehittyi omat enemmän tai vähemmän aktiiviset musiikkikuviot, ja ryhmän satunnaiseen kanssakäymiseen kuului pitkän aikaa enemmänkin toverillista ilonpitoa kuin yhteismusisointia.

St. Petersaaren syntymisen kannalta tärkeä pohjustus tapahtui joskus vuonna 1978, kun opiskelukaupungissaan Oulussa lähinnä trubaduuriksi heittäytynyt Ilmonen (akustinen kitara, huuliharppu ja laulu) pyysi kaverikseen pietarsaarelaisen kitaristi-laulaja Jalli Wikmanin (edesmennyt) sekä hieman myöhemmin Omakuva-muusikot Riihimäen (puhaltimet, mandoliini ja laulu) ja Pirttimaan (basso). Kehkeytyi St. Petersaaren puoliakustinen alkumuoto, joka teki keikkoja lähinnä kotikaupungissa ja lähialueilla.

St. Petersaari vuonna 1978-1979.
Vasemmalta Heimo Riihimäki, Jalli Wikman, Hannu Pirttimaa ja Kari Ilmonen.

Bändin kohokohdiksi muodostuivat vuonna 1979 keikka ensimmäisessä Provinssirockissa, kahden biisin mukanaolo Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistyksen kokoomalevyllä ja sijoittuminen toiseksi bändien SM-kisojen keskityylin sarjassa, pisteen hävinneenä oululaiselle Spidersille. St. Petersaaren valtakunnallinen tunnettuus alkoi kyteä, kun Esko Jääskän Botniasound Studiossa äänitetyt kappaleet Tuonelan neito ja Ihana tuuli alkoivat soida radiossa hämmästyttävän usein; lähinnä Jake Nymanin ja Holle Holopaisen toimesta. Ajatellen bändin myöhempiäkin radiosoittoja heille olisi pitänyt myöntää aluepolitiikan ansiomitali, sillä provinssibändien ei tuolloinkaan ollut helppo ponnistaa kotikulmia pidemmälle.

Soundissa (1980/3) Waldemar Wallenius kirjoitti St. Petersaaren biiseistä: “Hyvin taidokkaalta kuulostaa myös St. Petersaari, pietarsaarelainen akustinen kvartetti. Sen musiikki on akustiseksi hyvin kulkevaa ja fuusioksi johdonmukaista. Itse asiassa sitä ei ole helppo lokeroida, sillä vaikka huilua voisi sanoa jethromaiseksi tai laulua kasevamaiseksi, niin ne ovat silti vain osia hyvin rakennetusta, toimivasta ja lämpimästä kokonaisuudesta.”


Alkuviritykset ensimmäisessä Provinssirockissa
kesällä 1979. Vasemmalta Jalli Wikman, Hannu
Pirttimaa ja Kari Ilmonen.

Edellä mainittujen nosteiden huumassa bändi meni jo kesällä 1979 uudestaan Seinäjoelle Botniasound Studioon, jossa se nauhoitti kaksi kappaletta, Miehen tien ja Nuorisoseurain marssin. Tavoitteena oli, että jos mikään levy-yhtiö ei kiinnostuisi biiseistä, äänitteistä tuotettaisiin omakustannesinkku.

Koelevyn pyöriessä miesten levareissa helsinkiläisen Kompass Recordsin Christian Schwindt otti kirjeitse Ilmoseen yhteyttä ja ilmaisi kiinnostuksensa mm. sanoin: ”Jake (Nyman) kehui bändinne touhuja niin paljon, että päätin yrittää saada teihin yhteyttä. (…) Jos sinusta tuntuu, että kenties voisimme saada jotain vaikka purkkiin, olisin hyvinkin iloinen, jos viitsisit ottaa yhteyttä.” Heti tämän 4.10.1979 päivätyn kirjeen luettuaan Ilmonen juoksi lähimmälle puhelinkopille soittamaan Schwindtille ja toteamaan, että toki kiinnostaa yhteistyö. Schwindt lupasi ottaa yhtiönsä julkaistavaksi myös tuoreen sinkkumateriaalin.

Schwindtin yhteydenotto oli riemastuttava bändin mielialan ja kehityksen kannalta, sillä bändi oli tuskalla ja vaivalla valmistellut ja lähetellyt muihinkin levy-yhtiöihin demoja – tuloksetta. Varsinkin rockpainotteisten levy-yhtiöiden hiljaiselo oli aiheuttanut turhautumista.

Valitettavasti hieman ennen näiden mahdollisuuksien orastusta Wikman muutti Ruotsiin. Yhtyeen kaunisääninen laulaja oli poissa kuvioista, mutta onneksi hänen äänensä oli taltioitunut sentään kokoomalevylle ja sinkulle.

Perusmuoto 1979-1980

Hieman ennen Kompass-sopimusta myös Pirttimaa lähti omille teilleen, ja kooltaan muutenkin kutistunut yhtye jäi hetkeksi ilman basistia. Kylmää hikeä siis pukkasi, mutta onneksi hätiin tulivat abit Markus Fagerudd (piano) ja Keijo Karvonen (basso). Kokoonpano Ilmonen-Riihimäki-Fagerudd-Karvonen sovittautui Dan Tigerstedtin luotsaamaan studioon vuoden 1979 viimeisellä viikolla tuottaja Timo Peltoniemen keralla, ja kevättalvella 1980 julkaistiin LP nimeltä Miehen tie. Erikoisuutena levyllä on jazzlegendojen Heikki Annalan (kontrabasso) ja Schwindtin (rummut) mukanaolo parissa kappaleessa. Nimikkobiisi Miehen tie ja osa muistakin biiseistä alkoivat soida radiossa miltei päivittäin, ja keikkojakin siunaantui jonkin verran Helsinkiä ja Oulua myöten. Provinssirockissa lavalle noustiin taas kesällä 1980, heti Hassisen koneen jälkeen. Se ei ollut helppo keikka, sillä Koneen kyltymätön kannatusjoukko mylvi suosikkiaan lavalle St. Petersaaren setin aikana. 

Treenit joskus vuoden 1979 lopulla. Vasemmalta Heimo Riihimäki, Markus Fagerudd, Kari Ilmonen ja Keijo Karvonen.

Pohjanmaan lehdistö kirjoitti paljonkin bändin pitkäsoitosta ja keikoista, enimmäkseen kehuin ja kiitoksin. Jossain määrin myös valtakunnan media alkoi kiinnostua. Helsingin Sanomissa otsikoitiin Tavastian keikka hauskasti ”Akustista punkkia pietarsaarelaisittain”. Levyraadissa piipahdettiin myös, mutta upseeri Jaakko Jahnukaisen levyvalinta Olenhan mies kismitti miehiä: se oli Ilmosen esiintyminen yksin kitaransa ja huuliharppunsa kanssa eikä se edustanut bändin musiikillista perussvengiä, sitä paitsi se jäi kisassa häntäpäähän. Ilmeisesti laulun hempeä pasifismi ei innostanut raadin tuomareita.

Jonkinlaista turhautumista aiheutti sekin, etteivät valtakunnan tärkeimmät musiikkilehdet juurikaan noteeranneet levyä – Back Beatia ja Folk & Countrya lukuun ottamatta. Miehen tie LP:stä jälkimmäinen lehti (1980/1) kirjoitti: ”(…) levyn musiikillinen ilme on kuulakkaan ilmava. Siihen vaikuttaa tietysti ensisijassa kaunis huilun ääni, mutta myös laulua on osattu kaiuttaa sopivasti. (…) On rohkaisevaa, että jotkut vielä uskaltavat esittää näin persoonallista ja popin valtavirtauksista poikkeavaa musiikkia. Vielä kunnioitettavampaa on, että joku levy-yhtiö rohkenee lähteä julkaisemaan LP-levyllä tällaista.”  


Vuoden 1980 marraskuinen kuva bändin säveltäjä-sanoittajista Kari Ilmosesta ja Heimo Riihimäestä. Keskellä patsastelee myös kansallisrunoilija Runeberg.

Marraskuussa 1980 Soundikin julkaisi Harri Lehtolan tekemän jutun bändistä, mutta tuolloin miehet olivat jo vaipuneet jonkinlaiseen henkiseen näköalattomuuteen, vaikka uusia biisejä hiljakseen syntyikin. Kokoonpano sai vielä aikaiseksi singlen Näkemiin matkaaja/Uusi alku, joka äänitettiin ensimmäisten levytysten tavoin Botniasound Studiossa Seinäjoella. Sinkulla oli jo mukana kokeilumielessä rumpali Jan Stenhäll, mikä ennakoi tulevaa.

Yhteenvetona runsaan vuoden kestäneestä ajanjaksosta voisi sanoa, että tällä kokoonpanolla St. Petersaari tuli tunnetuksi Pohjanmaan ulkopuolellakin, se oppi paljon musiikin tekemisestä ja esittämisestä sekä koki monia hauskoja ja haasteellisia hetkiä keskenään ja yhdessä yleisöjensä kanssa. Sen sijaan levymyynnin ja medianäkyvyyden kannalta sen lähinnä folkrockiksi (tai folkpopiksi) luokiteltava puoliakustinen musiikki jäi uuden aallon ja punkin varjoon – runsaista radiosoitoista huolimatta.

 

Fuusio 1981-1982

Bändi kellui talvikuukaudet 1980-81 jonkinlaisessa koomassa johtuen siitä, että miehet opiskelivat eri puolella Suomea ja livekontaktit olivat vähissä. Ilmonen ja Riihimäki tekivät, sovittivat ja hioivat keskenään uusia biisejä aina kun tapasivat. Elettiin epävarmuuden aikaa. Tähänkö tämä nyt hyytyisi?

Sitten kääntyi kahinalla uusi lehti bändin kehitystiellä; bassokitaraan kutsuttiin 18-vuotias Ari-Matti Lepistö ja rumpuihin Stenhäll. Lisäksi yhtye täydentyi kitaristi Hautamäellä ja kas: Omakuvan ydinryhmä oli miltei kokonaan taas koossa! Keväällä alettiin innolla työstää uutta materiaalia ja vanhaakin sovitettiin fuusiomaisempaan ja tuhdimpaan muotoon.

Ensimmäiset keikkansa tämä 6-miehinen bändi tarjosi Pietarsaaressa ja Kokkolassa kesäkuun alussa 1981. Näihin esiintymisiin kiehtovaa visuaalisuutta toi bändin monitoimimies ja autonkuljettaja Henrik Bertlin, joka soitti muutamassa biisissä oboeta ja fagottia. Käsistään kätevää Bertliniä oli kiittäminen mainiosta treenikämpästä Pietarsaaren puutaloalueella Skatassa ja keikkabussista.

Miehet Skatan treenikämpän edustalla kesällä 1981. Vasemmalta Kari Ilmonen, Timo Hautamäki, Ari-Matti Lepistö, Heimo Riihimäki, Markus Fagerudd, Henrik Bertlin ja Jan Stenhäll.

Yhtye alkoi keikkailla taas laajemmaltikin, tosin harvakseltaan, sillä käytännön ongelmana oli edelleen se, että miehet asuivat eri puolella Suomea. Jonkinlaiseksi kohokohdaksi muodostui heinäkuussa 1981 keikkakiertue Pietarsaaresta Vaasaan ja sitten Norjan Trondheimiin. Allekirjoittanut muisteli paljon myöhemmin reissun alkusählinkiä seuraavilla katkelmilla:

Vaasasta meidän oli määrä jatkaa muun muassa Liisa Tavin ja Wouden kanssa Trondheimiin Ydinaseeton Pohjola -festivaaleille. Matka Pietarsaaresta alkoi siten, että kuskimme sai yhtäkkiä pahan vatsataudin eikä kyennyt ajamaan metriäkään. Tehtävä lankesi minulle, ABC-kortin omistajalle; en ollut koskaan aiemmin ajanut minkäänlaista linja-autoa enkä edes unissani kömpelöä 60-luvun bussia. Piinallisella matkalla kukaan – tapojensa vastaisesti – ei esittänyt yhtäkään hauskaa juttua tai laulunrenkutusta, vaan jokaisella matkalaisella sykähteli sama kylmä rinki kuin minulla. Niskani helotti välillä valkoisena, välillä punaisena, ja perseeni oli niin totaalisesti tunnoton, että aloin jo epäillä sen pudonneen tienpenkalle.


Matkalla Trondheimiin.
Vasemmalta Heimo Riihimäki, Markus Fagerudd, Timo Hautamäki ja Ari-Matti Lepistö.

Perille päästyämme korkkasin kiireesti pienen punaisen Carillon läsnäolijoiden vastalauseista huolimatta ja kulautin sen kertaheitolla tyhjäksi, minkä myötä sain hyytyneen vereni jälleen kiertämään. Illan konsertissa unohtelin pienessä tuiterissa laulunsanoja, mistä toverit nakkelivat sarkastisia huomautuksia koko loppuyön.

Mutta maakuntalehden toimittaja ei seuraavan päivän jutussaan sanallakaan noteerannut virheitäni, vaan suorastaan ylisti yhtyettämme:”St. Petersaaren ammattitaitoiset muusikot soittivat hyvin yhteen.” Ja tällaisessa tapauksessa toimittajan esittämää arviota oli syytä pitää hyvinkin vakuuttavana ellei peräti objektiivisena.

Tyylillisesti bändin musiikkiin sulautettiin hyvinkin erilaisia aineksia folkista, rockista, jazzista ja ehkä hitusen myös klassisesta musiikista. Viestinnän yksinkertaistamiseksi puhuttiin kuitenkin yhä folkrockista. Taaskaan ei haluttu haistella saati omaksua ajan musiikkitrendejä, vaan puskettiin sangen marginaalisilla musiikkieväillä. Sanoituksissa Riihimäki ammensi suomalaisen miehen tragikomediasta, Ilmonen puolestaan sosiologisemmin sen ajan yhteiskuntakritiikistä. Silti tai ehkä sen takia Kompass Records suostui toiseen LP-sopimukseen. Marraskuussa 1981 ajeltiin sakeassa räntäsateessa Pietarsaaren naapurikaupunkiin Kokkolaan, RM-studioon, jossa äänityksen ja miksauksen hoiti Jari Laasanen. LP Tämänkin laulun jälkeen ilmestyi kevättalvella 1982.

Ensimmäisen pitkäsoiton tavoin LP:n muutamat biisit soivat radiossa tiuhaan. Levyraatiin bändi kutsuttiin mutta ei taaskaan sellaisella biisillä, joka olisi voinut edistää levymyyntiä. Joka tapauksessa Riihimäen jatsahtava ja hauska kappale Yes-mies ylsi ykköseksi. Se oli omaperäisen taiteen ja huumorin voitto.


Markus Fagerudd ja Kari Ilmonen vauhdissa.

Arto Pajukallio moitti hieman Kansan Uutisten musiikkipalstalla (11.7.82), että aiempaa rockimpi formaatti oli hieman jäykistänyt bändin musiikkia: ”mutta (…) näistä moitteista huolimatta alta kuultavat vahvoina St. Petersaaren elämänlangat. Sävellykset ja sovitukset ovat parhaimmillaan saumatta yhteen kasvaneita, melodisia ja poikkeuksellisen ilmeikkäitä töitä. Väriä niille antavat soitinten moninaisuus, harvemmin kuultavina erottuvat mandoliini, huuliharppu, huilut, klarinetti, tinapilli ja guena. Meininki on elävimmillään metkan luonnonläheinen, jollain tapaa katusoittajamainen; ollaan ihmisen, kuulijan likellä eikä esim. vain studion mikrofonien. St. Petersaari on jäänyt suotta varjoon.”

Kesällä 1982 St. Petersaari esiintyi Provinssirockissa sunnuntain juhlakentällä. Ylen rinnakkaisohjelmassa Provinssirockradiossa keikka tuli ulos suorana lähetyksenä.

Tämä jäi yhtyeen viimeiseksi merkittäväksi keikaksi, joskin vielä muutama kerta noustiin lavalle. Bändin tie nousi jyrkästi pystyyn syksyllä, sillä varsinkin Ilmonen ja Riihimäki kyllästyivät käytännön ongelmiin: vaikeuksiin saada miehet eri puolelta Suomea treeneihin ja keikoille, tehokkaan ja osaavan managerismin puutteeseen sekä syrjässä olemiseen oikeanlaisista valtakunnallisista verkostoista.


St. Petersaari 25 vuoden tauon jälkeen Pietarsaaren
Jaakon päivillä. Vasemmalta Timo Hautamäki, Markus
Fagerudd, Jan Stenhäll, Kari Ilmonen, Hannu
Pirttimaa, Heimo Riihimäki ja Ari-Matti Lepistö.

Tämänkin laulun jälkeen?

St. Petersaaren hajoamisen jälkeen kukin mies jatkoi tahollaan musiikin parissa. Yhtyeen runsaan neljän vuoden polveileva ja elämäntäyteinen tie varmaankin tarjosi eväitä myöhempiin projekteihin. Osalle miehistä livemusiikki on yhä tätä päivää. Kesällä 2007 Pietarsaaren Jaakon Päivillä bändi nousi miltei kaikissa kokoonpanoissaan ulkoilmalavalle, ja tuhatpäinen yleisö oli innokkaasti mukana. Konsertti oli unohtumaton kokemus bändin keski-ikäistyneille muusikoille.

Kokkolan Puotiniemessä 30.6.2010
Kari Ilmonen

Näytteet Jaakon Päivien konsertista kesällä 2007: Yksinhuoltajan aamu ja Pohjoisen kaupungissa (YouTube)